Kertoilenpa hieman sairaalan tapaa hoitaa potilaita eli minua ihan alussa, kun tämä sairauteni alkoi. Siitä on jo melkein 20 vuotta aikaa. Jouduin yhtä-äkkiä sairaalaan, kun sekosin. Minut laitettiin hetimiten "koppiin". Ja koppihoitoa sain ensimmäisen kuukauden. Se oli kauheaa. Oli kesä ja ukonilmoja. Minä värisin peloissani eristyskopissa yksin. Paita ja alushousut päällä. Muovipatja sekä peitto seurana. Kivinen koppi. Viemäriaukko toimitti vessan virkaa. Siihen tein pienet ja isot tarpeet. Hoitajat kävivät välillä vilkaisemassa kaltereiden takaa. Olin siellä vuorokausi tolkulla. Seurasin kelloa, rukoilin Jumalaa. Kukaan ei kuullut. Huusin, ketään ei näkynyt. Ruoka tuotiin pahviastioissa lattialle ison hoitajalauman kera.

Kerran hermostuin siellä. Viskoin kaikki ruuat pitkin seiniä. Raivosin ja huusin. Ihme kyllä pääsin kopista sillä kertaa pois.

Minä olisin tarvinnut silloin ihmistä lähelleni. Se olisi ollut oikeaa hoitoa. Rauhoittavaa puhetta ja tyynnyttelyä. Minulle vain tiuskittiin ja uhkailtiin. Olin väsynyt. Ei annettu eristyskopissa ollessa unilääkettä. Piikkejä vain takapuoleen, rauhoittavaa. En rauhoittunut.

Miksi ei huomattu pohjatonta väsymystäni ennen sairaalaan joutumista. Kävin lääkärillä ja sieltä määräsivät vain pirstyspillereitä. Olin ja olen tietysti edelleen perheellinen. Kolme lasta, töitä vuorotta, kodin hoitoa ja yksin. Mies oli komennustöissä. En kerta kaikkiaan jaksanut, vaan romahdin. Siinä olivat lisänä taloudelliset vaikeudet.

Sairaalalaskut tekivät ahdinkoa lisää. Miksi pakkohoidossa olleilta peritään sairaalamaksuja ollenkaan. Eihän vankilassakaan olevat joudu maksamaan täysylöspidostaan. Miksi sairaus pahenee monesti? Joutuu kamppailemaan laskujen kanssa ja hypomania aikaan tehdyt taloudelliset menetykset painavat.

Kertokaapa mitä mieltä? Nyt olen terve, ilman lääkehoitoa. Lääkärissä käyn vielä puolivuosittain.