ROT13-tunniste: zrava ynaxnna ncevyyvn ncevyyvn

Jaha aprillipila ;)

Pitäiskö minunkin ruveta taas lääkkeiden suurkuluttajaksi? On nämä viime päivät olleet yhtä hyrskynmyrskyä. Aamulla, kun herään, alkaa vauhti. Ei mielessäni, mutta muuten. Ensin vessaan, koirat ulos, kahvia, tupakalle (koira mukana). Huutele siinä siteen koiraa koko ajan takaisin, kun se lähtee vaikka minne. Tietsikka auki, sähköpostit lukaistava, blogi katsottava. Taas ulos koiran kanssa ja lehti hakemaan. Lue lehti, käy vielä vessassa. Lapsi herättelemään. Monta kertaa saa herätellä. Vaatteiden etsimistä ja äksyilyä. Lapselle aamupala, koirat siinä välissä vietävä pissalle, huutele siinä taas koiria sisälle. Lapsi tetsikalla ja syö rauhassa. Minä siivoilen keittiötä, täyttelen tiskikonetta, pyyhin pöydät. Käyn aina jossain välissä tupakilla ja käytän koiria ulkona. Yläkerrasta siivoan koiranjätökset lattialta ja kiroilen. Luen päivän lehden jossain välissä ja neulonkin.

Käsken lapsen laittaa tietsikan kiinni ja nuoremman koiran yläkertaan. Laitamma päälle ja lähdemme töihin ja kouluun.

Iltapäivällä sama rumba jatkuu. Koiria ulkoilutan vähän väliä. Käyn kaupassa. Selaan postin. Siivoilen sekasotkuja, pyykkään yms. Kyllä mies ja lapsi osaavat sotkea. Minä raivaan yläkerran pöydältä astiapinon tiskikoneeseen. Siivoan yläkerran pöydän. Yläkerrassa on televisio, joten siellä myös nämä minun rakkaat syövät.

Kun olen saanut paikat jotensakin kuntoon, niin tytär tulee koulusta ja hänelle pitää laittaa ruokaa. Miehelle kahvit kiehumaan töistä tuloksi.

Käytän vielä koirat ulkona ennen miehen tuloa.

Kun mies tulee töistä, hän istuutuu ruokapöytään, käy suihkussa ja lähtee ulos moottoripyörällä ajelemaan. Valittaa väsymystään. Loikoilee illalla sängyllään. Katselee televisiota ja syö. Aamulla hän vain lähtee töihin, ilman huolia.

Minä joudun huoltamaan lapset ja koirat aina. Miksi??? Kuuluu se miehellekin. Tosin mies pyhänseutuna helpottaa töitäni. Vie koirat pihalle häkkiin ja tekee omia töitään. Minä siivoilen kotona ja teen käsitöitä.

Päivästä päivään tätä samaa. En ehdi itse harrastamaan paljon mitään. Aina pitää huolehtia perheestä. Tätä on jatkunutkin 35-vuotta. Ainut poikkeus on sairaalassaoloajat.

Mukavaa tätä päivää kaikille kuitenkin :)

Olisipa enkeleitä olemassa, että tekisivät hyvänolon. En tiedä onko tämä ihan oikeaa vatsatautia vai masennusta. Jotenkin ei vain huvita mikään ja vatsassa velloo. Voisiko olla, että masennus palajaa, kun lääkkeet lopetin elokuun alussa?

En kyllä toivo kenellekään masennusta. Se on niin kaamea olotila. Sängyssä vain pötköttää, tyhjä katse, ei itkua, ei naurua. Ei ole puhumista eikä mitään. Eli elämänhalu on mennyt. Tuollaisessa olotilassa minun piti taannoin tehdä töitä. Terveydenhoitaja sanoi vain, että masennus helpottaa paremmin töissä käydessä. Vaikka ei se niin ole. Töissä oli tosi vaikeaa. Ei pystynyt tarttumaan mihinkään ja asiat unohtuivat. Olisin ollut sairasloma kunnossa.

No, tuo aika on mennyt. Tulin töistä tänään vähän aikaisemmin. Pitää vielä mennä töihin tutustumiskäynnille yhteen paikkaan ja siinä menee tunti. Lähden klo 13.30.

Hei ihmiset, kertokaa omia kokemuksianne sairasajoilta. Teen sitten kommenteista yhteenvetoja. Autetaan toinen toisiamme. Ollaan enkeleitä toisillemme.

Vajaa puoli pulloa lakkalikööriviiniä ja simahdin klo 20.30. Katselin Maajussille morsianta, mutta oli niin pitkäveteistä, että uni voitti. Tänä aamuna olin sitten pirteänä klo 6.00. Unet olivat taas vähän sekavia. Sukulaisista ja sisaruksista.

Mukavia muistoja sairaalasta: Kolmannen kerran olin sairaalassa vähän yli viisi vuotta sitten. Osastot olivat sekaosastoja. Yhden miehen kanssa sitten jutusteltiin aikas paljon. Hän oli minua 12 v. nuorempi ja kova änkyttämään. Ennen minun tuloa hän ei jutellut kenenkään kanssa. Hyvän näköinen nuori mies ja niin sisäänpäin kääntynyt. Minä jututin häntä vaikka millä asioilla ja hänpä avautui. Kävimme yhdessä kanttiinissa ja lenkillä. Hoitajat eivät katsoneet tätä ystävyyttämme oikein suopeasti. Olinhan naimisissa. Mutta ei hoitajilla ole oikeutta moralisoida ja sitä paitsi saahan naisella olla miesystäviäkin ilman mitään takatarkoitusta.

Kerran mies ei sitten lomiltaan tullut takaisin. Hoitajat minulle vinoilivat, että onko ikävä. No, minähän pärjäsin muutenkin ja tulin juttuun muidenkin kanssa enkä myöntänyt ikävää. Eikä sitä edes ollut. Me olimme kuitenkin tavatessamme kuin paita ja peppu. Hoitajat yrittivät erottaa meitä jatkuvasti. Kielsivät jopa olemisen tämän miehen kanssa. Kuitenkin palavereissa hoitajat kiittelivät, että olen saanut miehen avautumaan ja juttelemaan.

Olihan sairaalassa muutakin mukavaa. Olin aktiivisesti käsityöryhmissä mukana. Kudoin seinäraanuja, neuloin ja ompelin. Ompelu ei kuitenkaan ollut minun juttuni. Ohjaajat laittoivat kuitenkin minut kahvin keittoon koko käsityöryhmälle eli minun piti vielä kestittää potilaat ja raivata astiat pois ja siistiä keittiötä. En oikein tykännyt, kun minäkin olisin halunnut valmiille mennä.

Olihan siellä myös jos jonkinlaisia retkiä. Maakuntaretkellä ei ollut kuin muutama potilas, minä mukaanluettuna ja pari miesohjaajaa. Kävimme matkanvarrella baareissa kahvilla. Hoitajat kyllä lupasivat tarjota myös kaljat, mutta emme ottaneet. Tupakatkin oli talon puolesta. Yhdessä nuotiopaikassa paistoimme makkaraa, söimme salaattia ja leipää. Retki oli kaikinpuolin mukava. Ja oli mukavaa, kun hoitajalla oli ihan henkilökohtaista aikaa minulle. Jopa vähän flirttailtiin. Hoitaja kutsui minua hellittelynimillä. Ei siinä mitään, hellyyttähän minä kaipasin.

Siellä sairaalassa oli myös rankkoja patikkaretkiä. Olin myös niissä mukana. Kävimme uimahallissa ja pelihalleissa. Aika ei käynyt pitkäksi. Silloin oli siellä mukavaa, kun alkoi olla jo selväjärkinen.

Nyt minä lähden kaupunkireissulle ostamaan krääsää. Eli kaksisuuntaisilla on aina sellainen ostovimma. No, etsin halpaa tavaraa.

Oikein mukavaa lauantaita kanssakulkijoille.

  

Niin, miltä minä tänään näytän? Uuvahtaneelta? Onhan viikon viimeinen työpäivä ja väsyttää, niin maan perusteellisesti. Tiedän, että töissä on tylsää. En ole koskaan pinnannut töistä. Tunnollisesti, joka aamu nousen sängystä, kerään astiat pöydiltä ja juon aamukahvin. Vaikka olisin sairaana, niin menen töihin. Ajattelen, että lähden kesken päivän, jos tuntuu siltä. En kuitenkaan lähde, vaan sinnittelen. No, tänään en ole sairas, mitä nyt vatsaan koskee, mutta se kuuluu minuun. Olen poissa vain silloin, kun menen sekaisin. Viimeksi viisi vuotta sitten.

Jouduin sairaalaan. Minun sairaalareissuni ovat aina olleet useamman kuukauden mittaisia. Sairaalasta sain hyviä ystäviä kuin myös huonoja. Eli jouduin kerran vainon kohteeksi. Tämä nainen oli samassa huoneessa kuin minä ja oli minulle kateellinen ties mistä. Halveksivat katseet seurasivat minua. En kestänyt nukkua öitä hänen kanssaan samassa huoneessa ja vaadin hoitajilta petipaikan jostan muualta. Niin minä yö yön jälkeen löysin nukkumasta itseni milloin mistäkin. Tämä nainen ei koskaan jutellut kunnolla kanssani, vaan jostain syystä vihasi minua. Enhän silloin tajunnut, itsekin sairaana, että nainen oli sairas mieleltään.

Oli minulla koko ensimmäisen sairaala-ajan erittäin hyvä ystävä. Ikäiseni, skitsofreniaa sairastava nainen. Sekaisin ollesani, sairaalan alussa, menin nukke kainalossa vessaan ja pytyllä istui tämä nainen. Siinä alkoi meidän ystävyys. Vieläkin, terveinä, olemme ystäviä.

Kävimme yhdessä tupakalla, lauloimme ja ulkoilimme. Tällä naisella oli vielä paha anorexia. Ulkonäkö oli luurankomainen silloin. Hän ihaili kauneuttani ja rupesipa hän itsekin lihomaan siellä.

Minä olin silloin sairaalassa 3,5 kk ja hän yli 4 kk. Pääsimme yhtäaikaa pois. Kotiemme välimatkaa on toista sataa kilometriä, mutta silloin tällöin soittelemme.

Onko sinulla sairaala-aikaisia ystäviä?